Taru paidattomista herroista.

Vanhat parrat kertovat legendoja elokuvasta nimeltä 300, joka perustuu Frank Millerin sarjakuvaan, joka puolestaan perustuu muinaisuudessa oikeasti Thermopylain solassa käytyyn tappelukseen Persialaisten kuningas Xerxes I:n ja Spartan Leonidaksen johtamien kreikkalaisten välillä.
Pääasiassa leffan sisältö koostui paidattomista miehistä hakkaamassa toisiaan miekoilla, mutta sellaisella touhulla on kova viihdearvo joten elokuva on nykyisyydessä saanut melkoisen maineen.

No miten tämä liittyy mitenkään mihinkään te kysytte. No koska sillä on nyt jatko-osa, joka otti kaiken mikä edellisessä elokuvassa oli hyvää ja tekee sen pirskatin paljon paremmin eli toisin sanoen samperin erinomaisesti. Elokuva kertoo edellisessä elokuvassa nähdyn Thermopylain taistelun kanssa samoihin aikoihin käytyjen, Artemisionin ja sitä seuranneen Salamiin meritaistelujen tarinan, ja edeltäjänsä tapaan ottaa hieman taiteellisia vapauksia sen tehdessään.

Leffan alku esittelee hieman historiaa ja kertoo miten Xerxes nousi Persian hallitsijaksi ja jatkoi isänsä aloittamaa sotaa Kreikkaa vastaan. Kreikan armeijoita johtavat Ateenalainen kenraali Themistokles (Sullivan Stapleton) ja edellisestäkin elokuvasta tuttu Gorgo (Lena Headey; 300, Game of Thrones, Sarah Connor Chronicles), Leonidaan vaimo. Shown kuitenkin varastaa Eva Greenin (Kindom of Heaven, Casino Royale (2006), The Golden Compass) esittämä, Xerxeen laivastokomentaja Artemisia. Ja miten hän sen tekeekään, Greenin suoritus elokuvassa jättää sen muut tähdet kauas taakseen toimien samalla erinomaisena läpimurtona tälle vain muutamissa suuremman luokan tuotannoissa esiintyneelle tähtöselle. Enempää juonesta paljastamatta sanon vain että hän myös pitää yhden hienoimmista "Liity meihin" puheista ikinä ja pukeutuu piikikkäästi.

Myös elokuvan meritaistelut ovat kaunista katsottavaa ja vaikka lopussa käyty viimeinen "The Taisto" olikin yksi lyhyimmistä sisälsi se ainakin yhden hassun yllätysmomentin. Plussaa annan myös musiikista joka bassorumpuineen ja miehisine huudahduksineen sopii elokuvaan kuin miekka mahaan. Elokuva sisältää myös edeltäjäänsä enemmän Kreikan kaupunkivaltioiden välistä politikointia ja antaa laajemman kuvan sodan tilasta. Myös Themistokles osoittaa oman taktikointikykynsä hyödyntämällä Leonidaan uhrausta yhdistäessään Kreikan kaupunkien miehiä yhtenäiseksi armeijaksi.

Loppuviimeksi totean vain että tämä meni kyllä ehdottomasti oman elokuvalistani kärkikymmenikköön. Ei Yhtään pöljempi tapa kuluttaa pari lauantai-illan tuntia.

Man versus nature.

"There are bad days and there are legendarily bad days."

Richard B. Riddick tuo pimeässä näkevistä vankikarkuripalkkasotureista kaikkein kaljuin on tyypilliseen tapaansa päätynyt autiolle planeetalle kuolemaan. No, sehän yleensä loppuu hyvin. Noh, äijä toteaa karskiin tapaansa että sivistys on kaikista suurin synti ja menee täysin natiiviksi. Kalju antisankarimme esimerkiksi kesyttää paikallisen koiradingosuden vai mikäseoli, ja koska ruoho on vihreämpää autiomaan ja myrkyllisten skorpioniliskojen toisella puolella, nappaa yhden pikkuliskon ja alkaa nautiskella siitä lypsämäänsä myrkkyä, koska se kuulemma parantaa luonnollista vastustuskykyä.

Kaikille Pitch Blackin nähneillehän tulee sitten täytenä yllätyksenä että planeetalla on sateiden ja pimeyden esiin houkuttelemia mitälie mudasta esiin ryömiviä skorppioniliskojuttuja jotka haluavat tietysti tappaa Riddickin. Noh, äijä tuumii että on aika vaihtaa maisemaa ja kaikkien suureksi hämmästykseksi planeella sattuu sijaitsemaan palkkasoturien piilopirtti jonka hätämajakan avulla Riddick houkuttelee planeetalle parikin erää palkkionmetsästäjiä, ja yhden ääliön joka on sitä mieltä että 11 kaveria vastaan Richard B. Riddick on overkillia, good for him, joiden aluksen voisi sitten nyysiä.

Noh. Sitten tapahtuu kaikenlaista epäkiinnostavaa ja ne muutamat henkiin jääneet palkkionmetsästäjät ja Riddick lyövät aseensa yhteen, paitsi Riddick jolle ei anneta aseita. Toisaalta kun ottaa huomioon että miekkonen suoritti viidessä sekunnissa semidekapitaation istuessaan kahleissa ja yhdellä jalalla, tappaen idiootin joka ampui ensimmäisessä kappaleessa mainitun Riddickin koiradingosuden vai mikä se oli niin eipä Riddick niitä erityisemmin tarvitsekaan.

Tässä vaiheessa sataa sitten niskaan ja kun pimeässä hiipii niitä skorpioniliskojuttuja niin hyvin menee, erityisesti naisilla, mikä näyttää uhkaavalta ainoan naispalkkionmetsästäjän, Dahlin, kannalta. Vasquez anyone?

Tulipa taas horistua. Joka tapauksessa Riddick on ihan hyvä leffa joka kannattaa katsoa viimeistään Blu-ray julkaisun saapuessa Anttilan hyllyihin. Juoni ei ollut se kaikkein omaperäisin mutta elokuva oli silti mainio eikä kahden tunnin kestostaan huolimatta tuntunut liian pitkältä. Näyttelijöistä mainittakoon pääosan esittäjä Vin Diesel, joka teki mielestäni mainion suorituksen ah niin vähäpuheisen karskinkaljuna palkkasoturina. Lisäksi Karl Urban oli sama juonitteleva pirulainen kuin edellisessä osassakin ja uusista tulokkaista Battlestar Galactican remakesta tuttu Katee "Kara "Starbuck" Thrace" Sackhoff suoriutui hienosti roolistaan tarkka-ampuja Dahlina, jonka seksuaalinen suuntaus meni jotensakin tyyliin: "En pane miehiä. Turpaan saatan panna." Noh. Riddick oli asiasta vähän eri mieltä, mutta ei siitä sen enempää. Musiikkipuolella jälki oli kohtalaista ja elokuvassa käytettiin pariin otteeseen mainiosti lähes täydellistä hiljaisuutta tehosteena mutta mitenkään mieleenpainuvaa se ei ollut.

Tuomiona sanoisin että Riddickin ja toimintaleffojen ystäviin tämä leffa tulee vetoamaan mutta jos ei ole aiempia leffoja nähnyt niin monikin seikka jäänee epäselväksi. Jos et tykkää goresti räjähtelevistä hirviöistä ja miekoilla halotuista päistä niin kannattaa ehkä jättää tämä leffa väliin ja Maker forbid for me saying this, mennä ennemmin mennä kattomaan vaikka kaikki Twilightit dvd:nä. Kehotan kyllä välttämään jälkimmäisen kehotuksen kokeilua sillä uhalla että aivosi sulavat ja valuvat ulos päästäsi nenästä ja korvista mutta omapahan on elämäsi.

Hackett out.

P-P-Pacific Rim

Yeah.

Päätinpä sitten käydä kattomassta mistä Pacific Rimistä oikeen oli kyse ja kyllähän se kannatti sillä leffa osoittautui ehkä kaikkien aikojen toimintaelokuvien mammuttimaiseksi esikuvaksi. En oikeasti edes muista milloin olisin yhtä paljon nauttinut aivottamasta turpasaunasta yhtä paljon vaikka elokuvaa tuskin voi syyttää aivottomuudesta kun tekijät huomioidaan.

Elokuva on ohjaaja Guillermo del Toron käsialaa ja sai inspiraationsa japanilaisista mecha-animeista ja sen on säveltänyt Ramin Djawadi, joka on ehkä tuttu Game of Thronesista. Pääosia puolestaan näyttelevät mm. Idris Elba (Prometheus, Thor) ja Rinko Kikuchi (Babel, Norwegian Wood). Erikoismaininnan saa myös GLaDOS, err siis Ellen McLain Jaegerien AI:na.

Elokuva menee sen suuremmitta selityksittä suoraan asiaan eli jättiläismäisten Kaijujen, eli toisesta ulottuvuudesta merihirviöiden turpiin vetämiseen. Joitakin vuosia ennen leffan alkua Tyynenmeren pohjaan aukesi portaali josta Kaijuja sitten aika ajoin putkahtelee pieksettäväksi ja sitä varten sitten kehitettiin Jaegereiksi kutsuttuja jättikokoisia taistelumechasotakoneita.

Joka tapauksessa ihmiset ottaa kumminkin pahasti pataan ja yrittää rakentaa suojamuuria jonka sisään eloonjäänet ihmiset vetäytyy ja kun kokeneita Jaegerpilotteja on vaikea löytää delanneiden tilalle varsinkin kun yhden Jaegerin ajeluun tarttee kaksi tyyppiä joiden aivot on psyykkisesti linkitetty toisiinsa ja Jaegeriin, niin poliitikot pistää pään pensaaseen ja lopettavat Jaegerohjelman tukemisen niin projektin johtaja värvää entisen Jaegerpilotin pistämään Kaijuija pataan viimeisessä epätoivoisessa yrityksessä tuhota Kaíjuja ulospukkaava portaali.

Tämän jälkeen pistetään jättihirviöitä turpaan seuraavat puolitoista tuntia ja lopputuloksena on elokuva, jota eräs hyvin läheisesti tuntemani henkilö kommentoi seuraavasti:

"Ehdottomasti tämän vuoden, ellei jopa kaikkien aikojen paras toimintaelokuva. Menkää katsomaan se." - Aarni Ilonen, 4.8.2013

Kommentti on siis tosiaan henkilöltä joka ei erityisemmin jaksa innostua toimintaelokuvista.

Joka tapauksessa loppuun annan ohjeeksi että menkää mahdollisimman nopeasti lähimpään elokuvateatteriin ostakaa lippu ja katsokaa Pacific Rim.

Viimeaikoina katottua: Blood+

Yeah.

Laiskana ihmisenä en tietenkään ole aikakausiin jaksanut ylläpitää blogiani vaikka semmoisen omistankin mutta aattelimpa taas vaihteeksi kirjoittaa tänne jotakin.

Tulin tässä vihdoin kattoneeksi Blood+ animen saaden jälleen yhden ikuisuusprojektin valmiiksi. Sarja perustui hyvin löyhästi 2000 vuonna julkaistuun Blood: The Last Vampire -leffaan mutta päähenkilön lisäksi niillä ei varsinaisesti ole juurikaan yhteneväisyyksiä.

Sarja kertoo Saya Otonashista joka on suhteellisen normaali koulutyttö joka kärsii muistinmenetyksestä ja saan anemian vuoksi säännöllisiä verensiirtoja. Yeah, right. Eräänä päivänä Sayan kimppuun hyökkää Chiroptera. "Ne on vampyyreja." "Turpa kiinni." Luonnollisesti tämän seurauksena paikalle ilmestyy mystinen Bachia sellolla soittava hihhuli jolta Saya saa aseeksi katanan, Japanissa kun ollaan, ja seuraavaksi sitten juostaankin maailman ympäri 50 jaksossa tappamassa Chiropteroja. "Mut- mut- mutta ne on vampyyreja." "Johan mä sanoin että turpa kiinni. Mee siitä nyt kuuseen niiden spoilereittes, ei niiden autonosien ku niiden toisten kanssa."

Erh. Emmä tiiä miten näitä arvosteluja tehään. Joka tapauksessa sarja oli yllttävän laadukas ainakin omasta mielestäni. Hahmot oli hyvin kirjoitettuja ja kaikilla oli omat vinksahtaneet luonteensa ja löysät ruuvinsa. Erityismaininnan ansaitsee sarjan musiikki josta vastasivat säveltäjät Hans Zimmer (Leijonakuningas, se eka, Pirates of the Caribbeanit, Dark Knight -trilogia, etc.) ja Mark Mancina (Leijonakuningas, se toka, Disneyn Tarzan 1999, Speed 1-2, Bad Boys). Musiikillisesti jälki on kyllä sen mukaista ja sarjan soundtrack nousikin heti yhdeksi parhaimmista mitä olen kuullut.

 

Sarjan kerronta eteni vauhdikkaasti eikä joidenkin sarjojen tapaan junnanut paikoillaan kymmenien jaksojen ajan. Sarjan päätös oli tehty hyvin vaikkei sitä välttämättä voi kutsua onnelliseksi lopuksi. Päätös myös jätti muutamia avoimia kysymyksia ehkä jopa tarkoituksella ja ainakin itse toivon että sarja saisi vielä joskus kunnon jatkoa mutta ainakin tällä hetkellä se vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä. Valitettavasti Suomen surkean animetarjonnan vuoksi sarja on saatavilla todennäköisesti ainostaan US of A:n aluekoodattuna DVD:nä tai Japanista tilattuna, joten jos et omista aluekooditonta DVD soitinta, jota en omista, niin Dagnabbit dammit.

Ja koska arvostelu 8/10.

PS. Samoilta tekijöiltä on saatavilla uudempi Blood-C niminen sarja joka koostuu 12 jaksosta ja yhdestä TV-elokuvasta.

1. päivä

Heya! It's me...

Erään kaikkien aikakausien parhaimmanloistavimmanmahtavimmantäydellisimmän roolipelin uudelleenjulkaisun myötä pyrin puhaltamaan blogini henkiin täysin uudistuneena.

Ja mikäpä sen parempi aihe ensimmäiselle uudelle blogikirjoitukselle kuin Baldur's Gaten mahtavuuden hypettäminen.

enää 7 pitkän ja tuskantäytteisen päivän päästä kaikkien aikojen paras roolipeli, (RUMMUNPÄRISTYSTÄ) Baldur's Gate, saapuu luoksemme täysin uudistettuna ja kuten kaikki allekirjoittanutta vähänkin tuntevat tietävät, odotan sitä kuin kliseisesti nousevaa kuuta.

Niille jotka jo tässä vaiheessa ovat ihan pihalla siitä mistä on kyse, hävetkää, selvitettäköön että Baldur's Gate on Biowaren (Mass Effectit ja Dragon Aget) vuosina 1998-2001 julkaistu neliosainen roolipelisaaga. Peli hyödyntää hieman muokattua versiota toisen edition Advanced Dungeons & Dragons -säännöistä ja sen tapahtumat sijoittuvat Forgotten Realms -kampanjan Faérunin mantereelle.

Tarina on Bioware tyyliin eeppiset mittasuhteet saavuttava seikkailu. Pelin sankari aloittaa ykköslevelin surkimuksena Candlekeepin kirjastossa jossa tämä on varttunut yhdessä lapsuudenystävänsä...

...Imoenin kanssa. Sankarin kasvatti-isä Gorion on mystisesti keskeyttänyt sankarimme koulupäivän, antanut tälle muutaman hassun kolikon ja käskenyt tätä varustautumaan matkaa varten. Muutaman rotan kuoleman ja muiden sankaritekojen jälkeen sankarimme, jota tästedes kutsumme nimellä Charname, ja Gorion lähtevät kirjastosta yön pimetessä.

Yhtäkkiä Charnamen ja Gorionin matka katkeaa kun mystinen, jättikokoinen mies astuu esiin pimeästä metsästä ja vaatii Gorionia luovuttamaan Charnamen hänelle. Gorion kieltäytyy ja käskee Charnamea pakenemaan öiseen metsään, hyökäten samalla jätin kimppuun loitsuin, mikä osoittautuu turhaksi tämän lopulta humauttaessa kasvatti-isäsi hengiltä.

Aamun koitteessa Charnamen, joka luonnollisesti onnistui pakenemaan, on vieläkin vaikeaa uskoa tapahtunutta todeksi ja yhtäkkiä metsästä astuu esiin, yllätys yllätys, lapsuudenystäväsi...

...Imoen, joka salaa seurasi Charnamea ja Gorionia, heidän lähdettyään Candlekeepista ja näki kaiken tapahtuneen ja tästä varsinainen seikkailu alkaa.

To be continued....